Koululiikunta, asenteet ja terveys kuntoon

koululiikuntaMoni epäliikunnalliseksi itsensä tunteva on syyttänyt asenteestaan koululiikuntaa. Itse nautin liikuntatunneista aina tosi paljon ja olin myös kilpailuhenkinen. Mutta onhan se totta, että asetelma ei ollut kovinkaan pedagoginen, kun luokan huippu-urheilijat alkoivat valitsemaan yksitellen jäseniä joukkueeseensa. Siinä jäivät lihavat tai muuten vaan epäsuositut viimeiseksi. Eivät he päässeet kokemaan minkäänlaista liikkumisen iloa, kun yrittivät pysytellä vaan kentän laidalla ja olla saamatta palloa päähänsä. Niinhän se on, että meitä on monenlaisia ja että koululiikunnassakin se pitäisi ottaa huomioon.

Se on kyllä tosi harmi, kun itsetunto piestään noin jo kouluiässä. Joku voi elää koko elämänsä siinä kuvitelmassa, että liikkuminen ei vaan ole “hänen juttunsa”. Ihan niin kuin liikkuminen ei olisi meidän kaikkien juttu! Meillä on kroppa, joka on tarkoitettu liikutettavaksi, ei tietokoneen näytön taakse (vaikka kasinopelejä tulee kyllä itsekin pelattua, viimeksi http://www.supermumin.com/…), koneita kuljettamaan tai sohvan pohjalle televisiota katsomaan. Sitten tulee isot laskut, kun ihmisiä aletaan vanhalla iällä – vaikka toisaalta joka päivä nuorempina – kuntouttamaan ties mistä liikuntaelinsairauksista, jotka olisivat olleet täysin ennaltaehkäistävissä, jos ihmiset vaan eläisivät normaalia elämää eli käyttäisivät kehoaan.

Siinä mielessä tama koululiikuntakysymys on mun mielestä todella olennainen. Kun lapsia innostetaan liikkumaan ja löytämään myös sen ilo, niin sekä terveysongelmat pienenevät että terveydenhoitokulut laskevat!

Keho – ystävä vai vihollinen?

kehonrakentajaNyt on takana rankka opiskelujakso. On ollut pakko puristaa intoa tentteihin opiskelemalla vielä koulupäivän jälkeenkin. Onneksi näissä tapauksissa saan aina jonkun tuuraamaan tuntejani, vaikka yritänkin aina mahdollisuuksien rajoissa vetää ne itse. Mutta vuorokaudessa on vaan 24 tuntia!

Uskomatonta miten tama opiskelu heti tuntuu kropassa. Kun liikunta jää vähän vähemmälle ja pitää päntätä aamusta iltaan istuma-asennossa, niin heti alkaa joka paikkaa kolottaa. En ymmärrä miten joku voi kaiken aikaa elää liikkumatta! Se on varmaan vaan tietämättömyyttä siitä, miten paljon parempi olo on kun keho on kunnossa. Silloin kropasta tulee kumppani, joka auttaa elämään hyvää elämää, eikä taakka, joka estää vaikkapa istumasta lattialle tai kumartumasta solmimaan kengännauhat.

Mulla on ihan nuoriakin kavereita, jotka ei liiku ollenkaan. Ne on tottuneet sellaiseen oloon, eikä edes tiedä millaiselta toisenlainen tuntuisi. Olen yrittänyt kyllä innostaa heitäkin liikkumaan, mutta jotenkin kai niiden mielestä urheilu on yksinkertaisten hommaa. Ihan kuin se olisi intellektuelleille liian tavanomaista. Tällaisiin mielipiteisiin olen joskus törmännyt. Joskus mun tunneille on tullut ihmisiä, jotka tulevat myöhemmin kiittämään, että miten he ovat löytäneen liikkumisen ilon. Moni on kokenut olevansa jotenkin epäliikunnallinen, vääränlainen liikkumaan. No sehän on tietysti ihan tyhmä ajatus, silla kaikkea oppii, eikä kenenkään toisaalta tarvitse tulla maailmanmestariksi nauttiessaan liikkumisesta tai parantaakseen elämänlaatuaan.

Lajeja joka mielentilaan

kukkasetJäin miettimään eri lajien vaikutuksia omaan olotilaan. Ja sitten, että valitsenko liikkumistavan sen mukaan mikä on mielentilani? Tunnistin siis lähteväni usein stressaantuneena uimaan tai juoksemaan, koska niillä on päätä tyhjentävä vaikutus. Sitten mieleeni tuli, että jos taas olen surullinen niin pakotan itseni jollekkin vauhdikaalle ryhmäliikuntatunnille. Vihaisena menen salille tai nyrkkeilemään. Iloisella päällä lähden usein rullaluistelemaan. No eihän se nyt noin mekaanista ole, mutta on jännää huomata, että joka lajiin liittyy joku mielikuva. Ja vielä enemmän; miten eri tavalla liikkuminen vaikuttaa eri tavalla omaan mielentilaan.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa puhuttiin ns. extreme-lajien yleistymisestä nuorten parissa. Sen mukaan erityisesti hyvin toimeentulevat harrastavat vaarallisia liikuntamuotoja. Syy olisi artikkelin mukaan turhaantuminen ja elämän merkityksen puuttuminen, mutta myös mahdollinen hoitamaton ADHD. Monissa lajeissahan on kysymys elämyshakuisuudesta, vähän niin kuin vaikka päihteiden käytössä, mutta suoraan kehon kautta. Esimerkiksi aikanaan kovin suosituksi tullut benji- tai laskuvarjohyppy. Niissä euforian tunne on hetken aikaa valtava (olen kokeillut molempia). Mutta toisaalta on myös sellaisia lajeja, jotka ovat radikaalisti vaarallisempia, kuten vuorikiipeily tai jyrkännejuoksu. Niissä pelataan joka kerta kuoleman mahdollisuudella.

Itse kyllä tykkään kovasti kokeilla kaikenlaista ja pidän myös vauhdin ja pienen vaarankin huumasta, mutta en lähtisi mihinkään suorastaan vaaralliseen. Ennemminkin liikunta on mulle tapa hoitaa sekä kehoa että mieltä. Muuten varmasti olisin tyypillinen masentunut suomalainen!

Meditatiivista liikuntaa

Nyt tänä kuluneena talvena olen käynyt paljon uimassa. Yleensä hiihdän ja laskettelen paljon, mutta nyt oli niin kehnosti lunta, että piti keksiä jotain muuta. En ole ikinä hurahtanut noihin pilateksiin tai joogiin, vaikka kerran kokeilinkin periaatteeni mukaan, mutta eihän niissä edes hikoile. Tykkään itse energisemmästä touhuamisesta. Mutta uimisessa yhdistyy kova liikunta ja samalla se mistä näissä “kokonaisvaltaisissa menetelmissä” paljon mainostetaan, eli hengitys ja mieli. Ei voi uida olematta täysin keskittynyt rytmiin ja hengitykseen. Hengitys, kauhaisu, kauhaisu, kauhaisu, hengitys… Mieli on täysin tyhjä muilta virikkeiltä ja keskittyminen on täydellinen. Myös vesi elementtinä rauhoittaa, eikä siinä uima-altaan läpi rytmikkäästi soljuessaan edes kuule muuta kuin veden kohinan korvissaan.

Myösuimahalli juokseminen on mielestäni meditatiivista, vaikka en olekaan koskaan meditoinut, mutta olen ymmärtänyt, että siinä ollaan ajattelematta ja keskitytään hengitykseen. Sellaista on juokseminenkin. Askelten pitää olla tasaiset ja vakaat, hyvin tahdissa hengityksen kanssa. Tietenkin juostessaan voi ajatella, jos haluaa, mutta itse kuuntelen monesti musiikkia ja keskityn ainoastaan rytmiin.

Kaikki urheilu kyllä rentouttaa, mutta ollessani oikein stressaantunut lähden yleensä joko uimaan tai juoksemaan juuri noiden yllä mainittujen syiden takia. Hyvä kun on metodeja, joilla purkaa opiskelupaineita. Toiset vaan syövät tai polttavat tupakkaa… Onneksi olen sen verran kurinalainen, että en helposti repsahda mihinkään paheisiin. Ellei sitten liikuntaa lasketa niihin!

Haarahyppy tuntemattomaan

urheilumimmiMoi vaan kaikille! Ajattelin aloittaa myös tän bloggaamisen, etten jää ihan edistyksestä jälkeen. Kaikilla kun tuntuu nyt olevan oma blogi niin miksei mullakin? Kerron nyt sitten vähän itsestäni. Eli mun nimi on Marika ja olen 20 ja risat. Opiskelen liikuntatieteitä, sillä mun intohimo on urheilu. Olenkin pelannut jalkapalloa jo pienestä iästäni lähtien ja haaveilin ammattiurasta, mutta 19-vuotiaana multa revähti nivelsiteet yksissä harkoissa ja polvi piti leikata, joten siihen kaatui haaveet. Mutta ei se mitään, urheilu jäi harrastukseksi ja ehkä parempi niin, eipähän kolmekymppisenä tarvitse olla miettimässä, että mitäs nyt tekisi elämällään.

Opiskelun lisäksi annan myös tunteja muutamalla kuntosalilla. Spinningiä, steppiä, zumbaa, aika laidasta laitaan. Kaikkea vauhdikasta, jossa hiki lentää ja pakarat soi! Se on hyvä kun voi liikkua ja saada siitä samalla rahaakin. Mä nimittäin vedän aina ihan täysillä mukana, enkä istu jossain salin nurkassa huutelemassa ohjeita. Mutta ei mun treenaamisen siihen jää. Käyn edelleen jalkapalloharkoissa, juoksen, rullaluistelen, uin ja käyn salilla. Ja talvella tietenkin hiihdän ja laskettelenkin. Tykkään myös kokeilla aina kaikkea uutta!

Urheilussa on mahtavaa se tunne, kun pistää kehonsa ihan kestosiedon rajoille, siitä saa hyvät endorfiinit. Kun sen jälkeen käy vielä suihkussa tai saunassa niin mielihyvän tunne on maksimaalinen. Ja onhan se tietenkin myös palkitsevaa, kun oma kroppa on aina vaan kiinteämpi ja jäntevämpi!